I. Aluksi
Tuo otsikkoni sana saattaa kai olla hieman raflaava, mutta puhdistuksista on kyse ja kirjoitukseni esimerkit liittyvät Neuvostoliiton sodanjälkeisiin vuosiin, jolloin uusi sota alkoi kalvaa jälleenrakennuksesta innoittuneen neuvostokansan arkea. Kuitenkin kun ottaa huomioon mitä Suomessa ja maan poliittisessa elämässä nyt tapahtuu, niin päädyin suomentamaan venäjänkielisen sanan otsikossa näkyvänä käännöksenä. Kirjoitan Neuvostoliitosta mutta samalla toivon, että teksti herättäisi pohtimaan myös meidän todellisuuttamme.
Kyse on poliittisesta kokouksesta tai istunnosta, jota kutsutaan venäjäksi nimellä prorabotka(проработка). Sanan perusmerkitys on työskentely, perehtyminen, kehittäminen, esimerkiksi lihaskunnon kehittäminen. Tarkemmin katsoen rabota merkitsee ’työtä’ ja etuliite pro tuo siihen lisämerkityksen tiettyyn tulokseen johtava toiminta. Mutta kun on kyse noista kokouksista, niin sanakirjan vastineiksi tarjotaan ”läksytystä” ja ”löylytystä”. No, kyllähän läksytys on toimintaa, jonka tarkoitus on saada toisessa jokin lopputulos.
Näitä kokouksia pidettiin lähinnä 30-, 40- ja 50-luvulla työpaikoilla, oppilaitoksissa tai eri instituutioissa. Oli syytettyjä, joita painostettiin myöntämään virheensä ja luopumaan vääristä näkemyksistä. Vaikea niitä oli myöntää, kun usein oli epäselvää, mitä ne näkemykset olivat. Jos joku uskalsi puolustaa syytettyä, hänelle suotiin se mahdollisuus. Ja toki syytetylle itselleenkin annettiin jonkinlainen vastausmahdollisuus. Puolustajat olivat harvassa ja arvaatte varmaan miksi.
Perustelen vielä, miksi päädyin ”harjaamiseen”. En tykännyt ilmaisuista ”läksytyskokous” tai ”löylytys”, koska ne luovat huvittavia assosiaatioita. Huvittavaltahan se voi nyt tuntua ja toki nuo kokoukset olivat syytetyille aikamoisia löylytyksiä, mutta kuitenkin silloin oli kyse vakavista asioista - käytännössä jopa elämästä ja kuolemasta.
Ensimmäinen valintani oli ojennuskokous, minkä perustelin itselleni sillä, että kokouksessa ojennetaan henkilöä mukaan valtavirtaan. Mutta sitten kävelylenkillä päähäni pälkähti sana harjaaminen, joka on nyttemmin ainakin meillä Suomessa levinnyt myös poliittiseen kontekstiin. Ja päätös oli tehty: olkoon harjaamiskokous, niin tuodaan samalla jännä uudissana myös historialliseen kontekstiin.
Päälähteenäni on akateemikko Dmitri Lihatšovin omaelämäkertateos, jossa kirjoittaja muistelee noita kokouksia työpaikallaan Puškin-talossa ja Leningradin yliopistossa. Tuo Puškin-taloon varsinaisesti Venäjän kirjallisuuden tutkimuslaitos, tuolloin se oli Neuvostoliiton tiedeakatemian alainen. Pääasiassa esimerkkini ovat siis Leningradista. Lisäksi käytän kirjailija Valeri Popovin Lihatšovista kirjoittamaa elämäkertaa. Ja mainitsen vielä kolmannenkin teoksen, joka on niin ikään Popovin kirjoittama. Se on kirja satiirikko Mihail Zoštšenkosta, jota tuolloin ”harjattiin” välillä aika armottomasti.
Olen käsitellyt Dmitri Lihatšovin elämää ja ajatuksia aiemminkin (https://perttueemeli.blogspot.fi/2015/08/patriotismi-vastaan-nationalismi.html). Tuon jutun aihe menee etäälle nyt käsittelemästäni aiheesta, mutta tuossa tekstissäni on myös katsaus miehen elämään (luku III). Hän käsittelee aihetta yksityiskohtaisesti omaelämäkerrassaan.
 |
| Valeri Popovin Lihatshov-kirjan kansi, jossa näkyy myös Pushkin-talo |
Nyt liikutaan lähinnä filologisen tieteen ja osittain myös kirjallisuuden maailmassa. Mutta ennen kuin siirrytään 40-luvun lopun Neuvostoliittoon, tarkastelen hieman laajempaa kontekstia.
Jos jätämme tuon jyrkän poliittisen ulottuvuuden pois, niin tämänkaltaiset kokoukset olivat Neuvostoliitossa tyypillisiä. Ne kuuluivat arkitodellisuuteen aivan 80-luvulle saakka. Esimerkiksi olen itse ollut seuraamassa 80-luvulla kurinpidollista palaveria. Varsinaisesti sitä kutsuttiin pedagogiseksi kokoukseksi. Opiskelija kutsuttiin opettajakunnan eteen vastaamaan huonosta käytöksestään, kehnoista opiskelutuloksistaan ja myös motivaation puutteesta. Kysymyksissä mentiin myös henkilökohtaiselle tasolle, mutta ei mielestäni häiritsevästi. Noilla kokouksille oli opiskelua ohjaava tavoite, eikä niillä ollut mitään poliittista luonnetta. Saman vakiintuneen perinteen jatketta ne kuitenkin olivat. Ja olihan Neuvostoliitossa olemassa myös ns. toverioikeus. Se oli kuitenkin juridiikkaan liittyvä instituutio, oikeusistuntojen alin taso, jossa käsiteltävät asiat oli laissa määritelty. Samaan ohjaavaan perinteeseen sekin ilmeisesti liittyy.
Ja vilkaistaan hieman Suomeakin. Onhan meillä eräissä uskonnollisissa yhteisöissä ns. hoitokokouksia. Paitsi että niiden myötä pyrittiin ”hoitamaan” ihmistä, niin toisena tavoitteena oli sitoa hänet tiukemmin yhteisön sääntöihin.
Muistelen vielä omaa yliopistoelämääni 70-luvun alun Jyväskylässä. Aina Neuvostoliiton historiaa käsitellessäni palautuu jossain vaiheessa mieleeni vähemmistökommunistien poliittinen agitaatio. Tuolloin arvosteltiin ja leimattiin tiettyjä ”taantumuksellisia” opettajia. Ei ollut harjauskokouksia 40-luvun tapaan, mutta muistan kerran Jyväskylässä, kun muutama taistolaisnuori valtasi filosofian luentomme ja alkoi julistaa omaa oikeaoppiseksi katsomaansa sanomaansa ja arvostelemaan porvarillista yliopistojärjestelmää. En muista julistuksen sanomaa tarkemmin, mutta todetaan se, että teko oli tarkoin suunniteltu, kyse oli varmaankin noin parin sadan opiskelijan massaluennosta eli otollinen tilaisuus poliittiselle julistukselle. Tuolloin suurin osa opiskelijoista kuunteli hiljaa, hieman uteliaana mutta hiukkasen saattoi olla myös pelonsekaisia tunteita. Kuitenkin salissa oli yksi suulas erilaista poliittista kantaa edustava opiskelija. Hän uskalsi nousta äänekkäästi vastustamaan noita ”sinipaitoja” – taistolaisnuoria, jotka olivat tuon ajan opiskelijaliikkeen vasemmistohegemonian pönkittämänä ottaneet julkisen tilan haltuunsa. Hänkin jaksoi varttitunnin olla hiljaa, mutta kun kärsivällisyys loppui, niin lopulta oli vain kyse siitä, miten nuo poliittisissa istunnoissaan kouluttautuneet ”vasemmistointellektuellit” onnistuvat kunnialla itseään täysin nolaamatta selviämään salista ulos. Tuo nuori mies on myös nykypäivän vaikuttajia. En viitsi kuitenkaan hänen nimeään paljastaa.
Tuo kokemus on ollut nytkin eräänlaisena vertailukohtana mielessä, kun olen lukenut näistä neuvostovaltion ”läksytyksistä” ja mielipiteen ohjailusta. Neuvostoliitossa ei kylläkään kukaan rohjennut ruveta näkyvästi provosoimaan kokouksen kulkua, mutta peitellysti sitä kyllä tehtiin. Ehkä hieman kärjistetysti sanoen siitä kehittyi maassa suoranainen taide.
Tuolloin 40-luvulla puoluetta tukemassa oli kommunistisen puolueen nuorisojärjestö Komsomol, joka osallistui agitaatioon omalla tavallaan. Ja taistolaiset sinipaidathan olivat sen liikkeen aatteellisia seuraajia. Sinipaitojen ideologia on tullut minulle tutuksi ensimmäiseltä opiskeluvuodeltani, kun sain 20 neliön opiskelijakämppääni kaverikseni ihan oikean aatteellensa vannoutuneen taistolaisen sinipaidan. Poliittiset väittelymme menivät välillä suoranaiseksi huuteluksi.
Mielestäni näillä 40-luvun lopun ”harjauskokouksille” on jonkin langan kautta yhteys myös meidän elämänpiiriimme, vaikkei toki ajassamme ja kulttuurissamme tuomitakaan kuolemaan eikä ainakaan pitkiin vankeusrangaistuksiin. Neuvostoliitossa yleensä annettiin potkut, tämä olisi mahdollista Suomessakin. Perine jatkuu mutta etsii uusia muotoja.
Meillä Suomessa mielipidevaikuttaminen on mennyt selkeästi kiusaamisen puolelle. Eräitä panetellaan, toiset nauttivat erityissuojelua. En ihmettele, miksi koulukiusaaminen ei Suomessa vähene, vaikka sitä kuinka yritetään suitsia. Kyllä mallit tulevat aikuisten omaksumista käytännöistä.
II. Neuvostoliitto 40-luvulla sodan päättymisen jälkeen
Toukokuussa 1945 juhlittiin Voiton päivää sodan päättymisen kunniaksi. Kansa tuli riemujuhlaan punaiselle torille toivoen vapaampien aikojen koittavan. Tosiasiassa 40-luvun loppu oli Neuvostoliitossa jälleenrakennuksen optimistisesta hengestä huolimatta hyvin painostavaa ja henkisesti ahdistavaa aikaa.
Vuonna 1946 puhkesi maailmalla ns. kylmän sodan aika, millä oli välittömiä seurauksia Neuvostoliiton sisäisessä turvallisuudessa. Alkoi erilaisia poliittisia ajojahteja ja maassa noussut Stalinin henkilökultti toi oman ikävän värinsä jokapäiväiseen elämään.
Tuolloin Moskovassa opiskellut Angelina Kazmina-Björkbacka kertoo omista kokemuksistaan Moskovan yliopiston opiskelijana:
Yliopiston tiedekunnissa ja yleisissä kokouksissa oli esitettävä tervehdyksiä Stalinin kunniaksi. Niissä käytettiin ilmaisuja ”kaikkien aikojen ja kansojen suuri johtaja”, ”nerokas strategi”, ”kunnia suurelle johtajalle ja opettajalle!” Kokouksen puhemiehistö nousi ylös , samoin salin yleisö, ja aloitettiin kättentaputukset, jotka jatkuivat loputtoman pitkään, kuului huutoja ”eläköön suuri johtaja ja opettaja!”. Vaikutti siltä, ettei tälle tule loppua… Muistan miten ystävättäreni kanssa seisoimme ja taputimme…, hän kuiskasi minulle: ”Milloin tämä loppuu? Tämä on naurettavaa.”
Kazmina-Björckbacka toteaa, että tuo Stalinin ylistäminen jumalolentona levisi elämän kaikille tasoille. Lastentarhoissa laulettiin lauluja ”rakkaasta johtajasta” (tyyliin ”Kiitos toveri Stalinille meidän onnemme päivistä”), oppilaitoksissa luettiin ”nerokkaan johtajan” teoksia. Jopa työpaikoilla oli opiskeltava Stalinin elämäkertaa. Kansan kärsivällisyys oli koetuksella.
Kulttuurin ja tieteen alueilla kylmän sodan seurausta oli kosmopolitismin vastainen taistelu. Kaikkinainen yhteys länteen oli tuomittavaa. Länsimaisen vieraan tapaaminen, kirjan hallussapito tai henkilön omat sukujuuret saattoivat johtaa ilmiantoon, mistä seurasi pidätys ja tuomio. Siihen liittyi peiteltyä juutalaisvastaisuutta, koska nimenomaan juutalaistaustaisilla henkilöillä oli kansainvälisiä yhteyksiä. Esimerkiksi suuri osa Dmitri Lihatšovin mainitsemista vainotuista oli juutalaistaustaisia.
Kirjailijoista tulilinjalle joutuivat satiirikko Mihail Zoštšenko ja runoilija Anna Ahmatova. Elokuun puolivälissä 1946 pidettiin kommunistisen puolueen keskuskomitean kokous, jossa Leningradin puoluejohtaja Andrei Zhdanov piti laajan puheen. Hän parjasi avoimesti Ahmatovaa ja Zoštšenkoa käyttäen lähes alatyylisiä ilmauksia. Heidät erotettiin Neuvostoliiton kirjailijaliitosta, mikä oli molempien kirjailijoiden toimeentuloon rankka isku. Käytännössä he jäivät ystäviensä hyväsydämisyyden varaan. Onneksi tukea tuli sitä kautta. Henkinen isku se oli molemmille. Ja Ahmatova oli musertunut senkin takia, koska hänen poikansa oli vangittuna.
Tästä seurasi kampanjoita myös muualla kulttuurielämässä. Muun muassa säveltäjiä arvosteltiin formalismista. Pelottelu ja uhkailu oli käypä menetelmä. Sergei Prokofjevin entinen, ulkomaalaissyntyinen vaimo vangittiin. Prokofjev sulkeutui työhuoneeseensa, poltti lempikirjailijansa Vladimir Nabokovin teokset ja America-lehden vuosikerrat. Dmitri Shostakovitš voitti pelkonsa keskittymällä sävellystyöhön unohtaen ulkoisen hälyn. Oikeastaan se oli sama menetelmä kuin Dmitri Lihatšovilla, joka paneutui tutkimuksiinsa.
III. Poliittisen harjaamisen käytäntöä
Dmitri Lihatšov luonnehtii muistelmissaan noita 40-luvun tapahtumia sarkastisen kyynisesti. Hän toteaa yleisellä tasolla, että niissä sodanjälkeisissä kokouksissa oli paljon järjettömyyksiä, joiden kautta puolue-elimet pyrkivät osoittamaan valtansa ja järkkymättömyytensä ja ilmaisivat valmiutensa puuttua asioihin, joista he todellisuudessa eivät ymmärtäneet mitään.
Aluksi hän kertoo noiden kokousten ”teknisestä kulusta”, niiden psykologisesta vaikutuksesta kirjavaan kuulijajoukkoon. ”Harjauskokoukset” olivat suullista ilmiantoa. Ne antoivat vapauden kaunalle ja kateudelle. Niissä sai olla ilkeä ja pahansuopa. Niissä oli noitavainojen henkeä, kaikenlaiset iljettävyydet saivat tilaa. Oli niitä, jotka jopa nauttivat tilanteesta ja hurmioituivat luomaan kokousväkeen kauhua. Suggestion avulla haluttiin vaikuttaa ihmisten tajuntaan ja mielipiteisiin.
Se oli joukkohysteriaa, joka vähitellen valtasi koko maan (ja toki laantuikin sitten nopeasti). Ihmiset menettivät oman häpeän tuntonsa tehdessään ilmiantoja ja vasikoidessaan työtovereitaan, opettajiaan ja opiskelukavereita. Eräät jopa kehuskelivat valtansa voimaa.
Nuo kokoukset olivat samaa ”hyvän tuhoamisjärjestelmää” kuin 30-luvun lopun näytösoikeudenkäynnit. Sieltä otettiin mallia. Kohteena olivat tutkijat, kirjailijat, taitelijat, entisöijät, teatteri-ihmiset, siis kaikki henkisen alan toimijat. Hinnalla millä hyvänsä oli saatava ongittua ”harjattavalta” uhrilta tunnustus syyllisyydestä. Osittainenkin myönnytys riitti. Kun tunnustus oli tehty, mitään todisteita ei enää vaadittu. Tämä seurasi sama käytäntöä kuin 30-luvun näytösoikeudenkäynneissä. Eikä sillä, miten tunnustus saatiin, ollut mitään väliä. Se oli akateemikko Andrei Vyšinskinkehittämä ”juridinen” periaate.
Vyšinski muotoili lainkäytön teoreettiset perusteet teoksessaan Teoria juridisista todisteista (Теория судебных доказательств), josta hän sai Stalin-palkinnon 1947. Vyšinskin mukaan rikoslaki on luokkataistelun väline. Toinen hänen teoriansa kulmakivi oli, että syyllisyys oli ehdoton sen jälkeen kun tunnustus oli tehty, riippumatta toimenpiteistä, joita oli tehty sen saamiseksi. Vyšinski toimi pääsyyttäjänä useissa 1930-luvun näytösoikeudenkäynneissä. Hänestä saa lisätietoa venäjän kielellä mm. täältä.
”Harjauksen” kohteena oleva henkilö oli demoralisoitava, saattaa hänet tilaan, jolloin hänelle oli kaikki samantekevää ja jolloin hän vain halusi mahdollisimman pian päästä pois yleisön edestä, ”syytettyjen penkiltä”. Silloin tunnustus tuli kuin itsestään.
Suuren yleisön läsnäolo salissa oli kädenojennus pyöveleille. Kuulijakunta saattoi olla kiusatun puolella, ei ollut mahdollisesti samaa mieltä syytöksistä ja he ehkä kokivat inhon tai sympatian tunteita. Yhtä kaikki syytetylle oli erityisen raskasta olla tuossa ”näytöksessä” pääosan esittäjänä. Jos joku puhujista pyrki lieventämään syytöksiä tai tyytyi vain toistelemaan jo sanottua, sillä ei ollut merkitystä eikä niiden puheiden sävy painanut vaa’assa mitenkään. Olennaista oli vain se, että syytetty oli ajettu nöyryytettyyn tilaan. Ihmismielissä hänestä tuli tällä tapaa jotenkin arveluttava henkilö.
Nuo tilaisuudet keräsivät satoja opiskelijoita. Pelkästä uteliaisuudesta he niihin usein tulivat, koska oltiinhan syyttämässä tunnettuja henkilöitä, monien merkittävien tutkimusten tai muiden teosten luojia, jotka olivat tottuneet kuulijoiden ja lukijoiden osoittamaan kiitollisuuteen. Nyt he saivat nähdä heidät päinvastaisessa tilanteessa. Heille oli kiinnostavaa nähdä, että ihminen johon he itse ovat suhtautuneet pelon sekaisella kunnioituksella, onkin nyt nöyryytyksen tilassa, samantapaisessa, mutta toki paljon pahemmassa, mistä kenties noilla nuorilla itsellään oli ollut kokemuksia omilta koulu- ja opiskeluajoiltaan.
Lihatšov kertoo esimerkin eräästä Puškin-talossa pidetystä kokouksesta, jolloin ”harjattavana” oli tunnettu venäläisen folkloristiikan ja etnografian tutkija Mark Azadovski(palaan häneen myös alempana). Hänen vieressään istui nainen – tutkijakollega – joka ilmaisi Lihatšoville inhoaan sitä, millaista valhetta ihmiset suoltavat. Tuolloin eräs yliopiston dosentti luki Azadovskin henkilökohtaista kirjettä, jonka Azadovskin oppilas P.Shirjajeva oli onnistunut kaappaamaan. ”Mikä roisto!”, tuo nainen haukkui oppilasta raivoa uhkuen. Sitten tuli tuon naisen itsensä vuoro. Hän astui reippaasti päättäväisenä yleisön eteen kateederille ja aloitti puheenvuoronsa. Lihatshovin yllätykseksi nainen jatkoi samalla linjalla, arvosteli Azadovskia, luetteli hänen ”virheitään” ja palasi sitten omalle paikalleen. Hän kysäisi heti Lihatšovilta posket vielä hehkuen: ”No, miten meni?” Lihatšov kuiskasi naiselle: ”Luulin, että sinä puolustat Azadovskia.” Nainen vastasi, että mitä järkeä siinä olisi ollut, hänethän on jo käytännössä tuomittu. Hän lisäsi vielä kuin ylpeillen: ”Minähän vain toistin sen, minkä muut ovat sanoneet, en tuonut esille mitään uutta.”
Tämähän oli juuri tuon ”harjauksen” pyrkimys. Puhujat voivat sanoa mitä hyvänsä. Riittää, että he edes jollakin tapaa tukevat syytöstä. Se oli ”kansan ääntä”. Tässä yhteydessä Lihatšov vertaa esiintyjiä kreikkalaisen tragedian kuoroon, jolla on näytelmässä oma kommentoiva osansa.
Tämänkaltaiset joukkokokoukset olivat kuin taitavan psykologista silmää omaavan mestarin suunnittelemia. Salin enemmistö saattoi koostua vastustajista, mutta kuitenkin täyden salin todellinen vaikutus oli päinvastainen kuin se, mitä kukin todella ajatteli. Vaikenemalla tuetaan syyttäjiä, pelko ohjaa olemaan hiljaa ja jos joku syytöksiä vastustava haluaa puolustaa syytettyä, hän tekee sen pehmentäen sanomaansa, ettei itse joutuisi syytösten kohteeksi. Hän luulee olevansa ovela taktikko myöntäessään syytetyn kirjoituksissa olevan erinäisiä virheitä ja ajatellen näin, että tällä tapaa hän voi tämän jollain lailla pelastaa syytetyn tai edes auttaa häntä. Itse asiassa hän tulee tuossa kontekstissaan vain lisäämään vettä myllyyn. Julkisuudessa joukkokokouksen laaja osanottojoukko tulkitaan tueksi syyttäjille, huolimatta yksittäisten ihmisten inhon tunteista tai protestimielialasta.
Usein toki syytetty itsekin sortui myönnytystaktiikkaan haluten sillä tapaa pelastaa paitsi itsensä ja ennen kaikkea myös perheensä. Itse asiassa puoluetoimistossa oli ennakolta usein syytetyn kanssa keskusteltu ja kehotettu tätä ”itsekriittisyyteen”. Ei näillä hätääntyneillä myöntyvyyspuheenvuoroilla ollut toivottua vaikutusta. Joskus ne tuntuivat niin keinotekoisilta ja absurdeilta, että tilaisuuden järjestäjät eivät pystyneet peittämään ylimielisyyttään. Ja jos joku puolestaan pyrki asenteellaan nöyryyttämään tuomitsijoitaan, ei siitäkään hyvää seurannut. Toden totta, oli vaikea valita oma toimintastrategia.
Myös Lihatšoville itselleen oltiin valmistamassa ”harjaamista”. Hänet pelasti sattuma. Juuri kokouksen alla tuli nimittäin päätös hänelle myönnetystä Stalinin palkinnosta liittyen erääseen tutkimukseen. Eihän sellaista henkilöä voinut nöyryyttää. Tosiasiassa Lihatšov itse oli hyvin varovainen. Hän halusi pitää itsensä mahdollisuuksiensa mukaan erillään noista touhuista. Hän oli kunnian ihminen, ei suostunut parjaamaan kollegoitaan. Eikä hän ollut puolueen jäsen, joten ei häntä käsittääkseni liiemmälti painostettukaan osallistumaan. Hän keskittyi mahdollisuuksiensa mukaan lähinnä tutkimustyöhön, ja tulosta syntyi. Toki yksityisellä tasolla hän tuki syytettyjä. Sillä miksi Lihatšov halusi pitää etäisyyttä tämänkaltaiseen poliittiseen toimintaan, on selvä syy. Hänet oli 20-luvun lopulla tuomittu viideksi vuodeksi vankileirille neuvostovastaisesta toiminnasta. Uudet syytökset olisivat merkinneet uran loppua ja jopa kuolemantuomiota.
Tuon tähän vahvistukseksi katkelman Valeri Popovin kirjoittamasta Lihatšovin elämäkerrasta. Popov oli kuullut sen tuttavaltaan ja pitää tietolähdettä luotettavana.
Katkelmassa mainitaan Lihatšovin äiti, joka oli hyvin vireä ja aikaansa seuraava nainen. Hänellä oli luonnollisesti painavat syyt olla pitämättä neuvostovallasta ja alkoi hänen luona kyläilemässä olevalle tuttavalleen arvostella järjestelmää. Dmitri Lihatšov sattui olemaan kotosalla ja kimpaantui välittömästi äidilleen ja suutuksissaan totesi: ”Äiti, älä puhu tuollaisia! Olen jo kerran vankileirin kokenut enkä halua sinne uudestaan!”
Monet ovat myöhemmin hyökänneet Lihatšovia vastaan, tajuamatta millaisessa tilanteessa puun ja kuoren välissä mies oli. Jälkeenpäin on hyvä syyttää, mutta Popov itse toteaa, että nuo irvailijatkin olisivat vastaavassa paikassa varmasti toimineet hyvin lainkuuliaisesti. Lihatšov ei ymmärrettävästi allekirjoittanut Stalinin elinaikana minkäänlaisia protestijulistuksia. Se olisi merkinnyt entiselle poliittiselle vangille suoraa kuolemantuomiota. Ja käytännössä se olisi merkinnyt samaa kenelle tahansa.
Kokousten järjestävät pyrkivät vaikuttamaan aktiivisesti siihen, että istunnoissa esiintyisi nimenomaan syytetylle läheisiä ihmisiä. Oli ystäviä, oppilaita, jatko-opiskelijoita (eli ns.aspirantteja) ja normaaleja opiskelijoita. Heidän arvostelunsa iski kipeimmin. Läsnäolijat kuiskuttelivat: ”Kuinka hänkin voi sanoa noin?” Yhtenä näiden julkisen kokousten tehtävänä oli taittaa siihen asti tottelemattomiksi leimautuneiden moraalinen selkäranka. ”Tottelemattomia” olivat siis ne, jotka vielä jaksoivat protestoida syytöksiä vastaan.
Harva kesti painostuksen. Jotta istunto olisi päättynyt syyttäjien tappioon ja syytösten romahdukseen, niin silloin ”harjattavan” syytetyn ei olisi pitänyt antaa missään vaiheessa periksi. Syytöksiä olisi pitänyt vähätellä päättäväisesti ja saattaa sen myötä syyttäjät häpeään. Ettei sellainen olisi toteutunut, istunnon järjestäjät olivat jo ennakolta ”valmistaneet” syytettyä kehottaen häntä itsekritiikkiin. Samalla asetettiin syytetyn oma organisaatio uhan alle, ei siis pelkästään syytetyn oma työpaikka vaan koko laitos tai osasto. Ja tietysti saattoivat myös perhe ja ystävät joutua kärsimään. Nämä olivat senkaltaisia pelotteita, että syytetty mietti pari kertaa, kannattiko sittenkin antaa periksi. Ja se joka halusi istunnossa puolustaa vainottua ystäväänsä, saattoi kokea saman kohtalon.
Dmitri Lihatšov kertoo tunteneensa 20-luvulla omissa nahoissaan sen, mitä merkitsee ”oman syyllisyyden tunnustaminen”. Hänen mukaansa yllä mainitussa Vyšinskin teoriassa ei ole mitään uutta, siinä on vain todettu se, mikä oli käytännössä olemassa. Tunnustus saatiin tuolloin lyömällä, pusertamalla ja lypsämällä. Ne olivat tshekan ja NKVD:n (sisäasiainkomissariaatti) menetelmiä, joita tietystikään ei käytetty julkisissa kokouksissa.
Jos ”harjauksen” uhri kieltäytyi tunnustamasta itseään kosmopoliitiksi, antipatriootiksi, formalistiksi tai porvarillisten tieteellisten menetelmien käyttäjiksi, häntä alettiin pitää ”puolueen linjan häikäilemättömänä vastustajana”. Jos hän myönsi syyllisyytensä osittain, niin syytetyn kannalta parhaissa tapauksissa hänelle jäi vain syytös ”itsekriittisyyden puutteesta ”. Tämä oli onnekasta, koska syytös ei ollut niin suuri, että henkilö olisi voitu karkottaa kaikista laitoksista, joihin hän on ammatissaan sitoutunut. Myös julkaisemisoikeus omille tutkimuksilleen ja muille kirjoituksilleen hänellä saattoi säilyä. Ja jos oikein saivarrellaan, niin täydellinen tunnustaminen olisi ollut mahdotonta, sillä se olisi merkinnyt tuomioista pahinta – isänmaan petturuutta.
Esimerkiksi ylläkin mainittu kirjallisuustieteilijä ja folkloristi Mark Azadovski (1888 – 1954) erotettiin kosmopolitismisyytösten myötä Leningradin yliopistosta, jossa hän johti kansatieteen (folklore) oppituolia. Hänet erotettiin myös Puškin-talosta, jossa myös Dmitri Lihatšov työskenteli. Hänen sallittiin kuitenkin julkaista omia kirjoituksiaan sillä ehdolla, ettei hän kirjoita oman alansa aiheesta, ts. folkloristiikasta, koska hänen venäläistä kansanperinnettä koskevat työnsä olivat joutuneet rankan kritiikin kohteeksi. Azadovski oli hengeltään tutkija eikä hän jäänyt karun tuomion myötä toimettomaksi. Hän alkoi perehtyä dekabristien historiaan, miltä alalta hän sai aikaan arvokasta tutkimustietoa.
Tällaiset erottamiset ja sen myötä työpaikan menettämiset olivat rankkoja rangaistuksia ihmisille, jotka olivat kuitenkin tottuneet jonkinmoisiin säännöllisiin tuloihin ja vakiintuneeseen elämäntapaan. Ei ollut varoja edes ruokaan. Samassa kokouksessa kuin Azadovski tuomion sai Boris Eihenbaum. Hän joutui elämään ystäviensä hyväntahtoisten avustusten turvin. Ystävät vierailivat hänen luoneen tuoden mukanaan ruokaa, näin hän pysyi hengissä.
Palaan vielä harjausistunnon käytäntöön. Kokouksissa oli tuttu käsikirjoitus lauserakenteita ja sanavalintoja myöten. Tutuilla ilmaisuilla osoitettiin syytetyn ”epätieteellisyys”. Niihin yritettiin valita sopivia sisältöjä syytetyn tutkimuksista ja saada tämä epäilyttävään valoon. Kaiken tämän jälkeen tehtiin lopulta päätelmä syytettynä olleen tutkijan kosmopolitismista tai tarvittaessa indoeuropeismista tai marrismista. Väitteillä ei tietenkään pystytty todistamaan yhtään mitään. Ei ollut mitään ”syitä”, joiden pohjalta olisi voinut tehdä sellaisia päätelmiä. Harvoin kukaan edes pyysi esittämään mitään laajempia taustoja täysin kontekstistaan irti reväistyille lainauksille. Ne saattoivat jopa olla väitteitä, joita vastaan kirjoittaja itse oli perustellusti argumentoinut. Ne pantiin kuitenkin syytetyn tiliin. ”Tarkkuudeksi” riitti vain ohessa pikaisesti mainittu kirjan tai artikkelin sivunumero.
Salin kireässä ilmapiirissä syytetyn oli vaikea muistaa kaikkea eikä tietojen tarkistukseen ollut mahdollisuutta. Yleensä hänelle annettiin puheenvuoro viimeisenä, kun kaikki muut olivat jo puhuneet. Hänellä ei ollut oikeutta vastata erikseen kuhunkin puheenvuoroon. Syytettyä pyrittiin hänen esiintyessään häiritsemään välihuudoin ja erilaisin vihan ilmaisuin. Puheenjohtaja keskeytti vain syytetyn puhuessa, vastapuoli sai julistaa vapaasti. Ja kun sitten syytetty lopulta pyöveleitään hillitäkseen jotain tunnusti, niin osittainen myöntyminen tulkittiin täydeksi tunnustukseksi. Lopuksi istunnon puheenjohtaja toisti vielä kaiken, mitä muut olivat syytetystä todenneet liittäen mukaan myös mahdollisesti eri soluissa ja kokouksissa mainitut syytökset. Ja jottei niitä unohdettaisi, julkaistiin erityisiä seinälehtiä, joita sitten levitettiin näkyvillä paikoilla tutkimus- tai oppilaitoksessa. Niiden sisältöä valvoivat puolueosastot, kuka tahansa ei voinut mennä seinälehtiin omia kommenttejaan lisäämään. Niissä tyyli oli usein vapaampaa kuin valtalehdistössä. Uhrit saattoivat joutua pilkan kohteiksi. Karikatyyrit ja lennokkaat iskulauseet oli niissä normaali käytäntö. Niitä viljelemällä pyrittiin vaikuttamaan oppilaisiin, ystäviin, rehellisiin tutkijoihin, jotka olivat yrittäneet puolustaa syytettyjä.
Dmitri Lihatšov kertoo:
Kerran kuljimme Boris Tomaševskin kanssa instituuttimme seinälehden luo, johon oli suurin kirjaimin kirjoitettu: ”Formalismi on kitkettävä juurineen”. Boris Viktorovitš vilkaisi iskulauseita likinäköisillä silmillään todeten äänekkäästi: ”Aikaisemmin oli sanottu selvemmin: Lyö jutskua, pelastat Venäjän!” Heti poistuttuamme seinälehden luo tulla pyrähti vasikoita, jotka seurasivat lukijoiden reaktioita. Boris Viktorovitš sen luonnollisesti tiesi.
 |
| Pushkin-talon edustalla oleva Aleksandr Sergejevitsh Pushkinin patsas |
IV. Syytettyinä neljä tutkijaa
Kerron tässä vaiheessa Valeri Popovin elämäkerran pohjalta huhtikuussa 1949 pidetystä harjaamiskokouksesta, jossa syytettyinä olivat Mark Azadovski(1888-1954), Grigori Gukovski (1902-1950), Viktor Zhirmunski(1891–1971) ja Boris Eihenbaum (1986-1959). Heistä Azadovskia ja Eihenbaumia syytettiin poissaolevina, toki lääkärintodistukset olivat vakuuksina sairastumisesta. Kokous herätti huomattavaa kiinnostusta, sillä Gukovski ja Zhirmunski olivat opiskelijoiden keskuudessa suosituimpia luennoitsijoita. Azadovskista ja Eihenbaumista olen jo yllä kertonut.
Kyseessä oli tieteellisen neuvoston istunto, jonne oli poikkeuksellisesti kutsuttu myös opiskelijat, mistä syystä kaikki opinnot oli peruttu. Istunnon aiheena oli taistelu kosmopolitismia vastaan. Popov valaisee omalla ironiallaan yleistä ilmapiiriä. Kampanjan järjestäjät olivat vakuuttuneet, että kaikki arvokas ihmiskunnan historiassa on luotu tai keksitty Venäjällä. Pilkkaajat irvailivat, että ”Venäjä on elefanttien kotimaa”. Ja Popovin mukaan irvailijoita riitti, ironinen sävy sai suosiota, vaikka aika ei niitä suosinut.
Kommunistinen nuorisoliitto Komsomolilla oli tuolloin käytävällä valtavan leveän paperinen seinätaulu. Se oli sijoitettu tyhjälle seinälle miesten ja naisten käymälöiden väliin. Oli kirpeää huumoria herskyvä lausahdus: ”Komsomol-lehti – klosetista klosettiin” . Mutta se huumori ja satiiri kuuluivat näiden lehtien luonteeseen. Tuon mainitun kokouksen alkajaisiksi tuomittiin jo edesmennyt (vuonna 1906 kuollut) akateemikko Aleksandr Veselovski, joka kuului Puškin-talon tutkimuslaitoksen perustajiin. Kun sitten myöhemmin yliopistossa kunniapaikalle sijoitettu Veselovskin pysti piti poistaa, niin komsomolin ilopillerit loivat siitä hauskan karikatyyrin. Ei taistelu kosmopolitismia vastaan siis ollut aina ihan tiukkapipoista.
Kokous alussa oli siis historian lehtien havinaa mutta Veselovskin saaman tuomion jälkeen päästiin nykyaikaan. Ja tässä vaiheessa istunnon järjestäjät kokivat kovan kolauksen. Tunnelma salissa oli kaikkea muuta kuin sopiva millekään ”harjaamiselle”. Oppitunnit oli peruutettu, jotta opiskelijat pääsivät paikalle. Oli luotettu heidän ”poliittiseen tietoisuuteen”. Mutta paikalle olikin tultu toivoen saada kuulla suosittujen opettajien luentoja. Heidät siis toi paikalle tiedon nälkä eikä mikään lynkkausmentaliteetti. Eivät he parhaita opettajiaan halunneet erotettavan.
Filologisen tiedekunnan dekaani G.P.Berdnikov johti kokousta. Käsittelyn aluksi puhui eräs jatko-opiskelija, joka haukkui professoreita ”pokkuroinnista lännen edessä”. Popov tulkitsee, mitä vastapuolella on mielessä liikkunut. Opiskelijoiden suosikkiluennoitsija Grigori Gukovski oli perehtynyt 1700- ja 1800-luvun Venäjän kirjallisuuteen sekä Aleksandr Puškiniin. Hän oli luennoillaan kertonut arvostavansa länsimaista kirjallisuutta, mikä ei suinkaan merkinnyt pokkuroimista. Myös germanisti Zhirmunskin työt saivat väitteet kuulostamaan naurettavilta. Kokouksessa Gukovski pystyi helposti torjumaan syytökset Lännen ihailusta. Hän totesi, että jos piti länsimaisesta kirjallisuudesta, ei merkinnyt ”palvomista” tai ”pyyteetöntä ihailua”. Myös professori Zhirmunski pystyi omien tutkimustensa kantamana puolustautumaan ja suhtautui arvostelijoihinsa ivallisesti.
Esiintymisvuoroon tuli Georgi Makogonenko, Gukovskin oppilas, josta myöhemmin tuli tunnettu professori. Kokousyleisö odotti, että tapahtuu se, mikä oli noihin aikoihin niin tavanomaista: oppilas kavaltaa opettajansa haukkuen vanhakantaisen professorin riittämättömästä marxismin tuntemuksesta, ja sen myötä vakavista poliittisista virheistä, joita puolue-elimet oli pantava selvittämään. Makogonenko ei kuitenkaan sanonut yhtään mitään sellaista, jota hänen odotettiin sanovan. Hän ei edes maininnut syytettyjen nimiä. Sen sijaan hän pohti pitkään Rousseaun kosmopolitismia poistuen lopulta yleisön edestä runsaiden aplodien saattelemana. Noihin aikoihin sekin, että ei sano omassa puheenvuorossaan yhtään mitään, vaati suurta rohkeutta.
Tuon puheenvuoron jälkeen kokouksessa tapahtui käänne. Yleisön eteen nousi Nikolai Mordovtšenko, rintamamies, joka oli jo väitellyt ja odotti väitöstyönsä vahvistusta Moskovasta. Hän esitti jyrkästi Gukovskia puolustavan kannanoton. ”Voitte vaikka lyödä minua, mutta olen aivan varma, että Grigori Gukovski tekee vielä paljon neuvostotieteen eteen!”
Salissa kuului taputuksia. Myös eräät kommunistit taputtivat. Monet olettivat, että Mordovtšenko pidätetään. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Nähtävästi listaa ei haluttu enää laajentaa. Tosin hänen väitöstyönsä hyväksymistä viivyteltiin. Odottelu aiheutti koko elämänsä tieteelle uhranneelle miehelle sen kaltaisen stressin, että hän sairastui pian syöpään ja kuoli ennenaikaisesti.
Popov lainaa erästä kokouksessa läsnä ollutta, joka oli kertonut vaikutelmistaan. Tämä oli arvellut, että nähtävästi Zhirmunski vangitaan ja Gukovski vapautetaan. Syy oli se, että Zhirmunski oli käyttäytynyt ylimielisesti ja ivallisesti, kun taas Gukovski oli ollut kiihdyksissä ja tämän perusteella hän uskoi, että tyydytään pelkkään ”harjaamiseen” eli löylytetään uppiniskaista. Kävi kuitenkin päinvastoin. Gukovski vangittiin ja sangen nöyryyttävänä hetkenä noin vuosi tuon istunnon jälkeen.
Virallisesti mies kuoli vankilassa sydänkohtaukseen mutta Lihatšov arvelee, että hänet murhattiin.
Kerron tuon pidättämisenkin. Siihenkin liittyi nöyryyttämistä. Se tapahtui Riikan lähettyvillä uimarannalla. Gukovski oli rannalla uimahousuissa. Hänen luoksensa tuli mies ja sanoi: ”Olette pidätetty? Onko teillä mitään kysyttävää?” Gukovski sanoi: ”Voinko mennä hotellihuoneeseeni hakemaan vaatteeni?” Mies vastasi: ”Ette!”. ”Voinko pyytää erästä tuttavaani hakemaan ne?” Gukovski kysyi. ”Kyllä”, oli tšekistin ”jalomielisyyttä osoittava” vastaus. Gukovski meni pikaisesti erään tuttavansa luo kuiskaten tälle: ”Hotellihuoneeni pöydällä on Gogolia käsittelevän kirjani käsikirjoitus. Ottakaa se ja kätkekää.”
Gukovski ajatteli päällimmäiseksi omaa tutkijan uraansa. Hän vielä uskoi palaavansa tutkimustensa pariin. Se oli Popovin mukaan tuon ajan tyypillinen piirre. Elämässä katsottiin eteenpäin toiveikkaana. Mutta hän ei saanut elää enää kauaa. Vielä samana vuonna hän menehtyi ja, kuten yllä totesin, mahdollisesti epäselvissä oloissa.
Gukovskin elämään liittyy kuitenkin koskettava jälkitarina, joka todistaa poliittisen ”harjaamisen” seurauksista.
 |
| Gukovski ja tytär |
Aleksandr Gukovskilla oli parikymppinen tytär nimeltään Nataša (1928 – 1980). Tämä oli ylpeä isästään, joka sittemmin kuoli 47 vuoden iässä. Kun Gukovski ja myös hänen veljensä Matvei vangittiin, tytär sai paljon tukea hänelle läheisiltä ihmisiltä ja niiltäkin, jotka eivät olleet häntä aikaisemmin tunteneet. Monet keräsivät rohkeutensa ja tulivat juttelemaan tyttären kanssa. Mutta toki oli niitäkin vanhoja tuttavia, jotka tyystin unohtivat reitin Gukovskin kotiin.
Nataša Gukovskaja, niin kuin ylipäänsä kaikki vangittujen lapset, olivat uhan alla. Pelastus tuli toisen professorin perheestä. Professorin poika Nikolai Dolinin, itsekin myöhemmin professori, kosi Natašaa. Nuoripari meni naimisiin. Nikolai uskoi, että kuuluisaan Dolininin perheeseen ei kajota. Luotettiin siihen, että pahantekijöilläkin on omat rajansa. Vähin mikä häntä olisi voinut uhata, oli karkotus kaupungista. Nyt Nataša saattoi jäädä Dolininien perheeseen, mikä oli tyttärelle pelastava turvaverkko. Tuota tapausta ennen Nikolai ja Nataša olivat olleet pelkkiä ystäviä. Romanssin poikastakaan ei heidän välillään ollut. Parisuhteesta tuli kuitenkin kestävä. Nataša arvosti Nikolain jaloa elettä. Perheeseen syntyi kaksoset Juri ja Tanja. Ukki ei ehtinyt tyttärenlapsiaan nähdä.
Natašasta tuli myöhemmin tunnettu kirjallisuuden tutkija ja lastenkirjailija, sukunimi oli nyt Dolinina. Valeri Popov kertoo tunteneensa hänet ja ihailleensa häntä. Hän oli lahjakas, hyväntahtoinen järkevä ihminen. Hän kertoo käyneensä perheen kotona ja tavanneensa siellä tunnettuja henkilöitä, kuten mm. kielentutkija Juri Lotmanin.
Nataša Dolinina katsoi elämässään tärkeäksi puolustaa vainottuja henkilöitä. Esimerkiksi vuonna 1974 hän toimi Jefim Etkindinhyväksi ja hänen tukenaan. Etkind kuitenkin karkotettiin, mutta ystävyys jatkui edelleen. Etkind oli Aleksandr Solženitsynin, Andrei Saharovin ja Iosif Brodskin tukija ja samizdat-julkaisujen taustavoima. Vuonna 1974 hänet erotettiin kirjailijaliitosta, häneltä otettiin pois professorin arvo ja jopa Neuvostoliiton kansalaisuus sekä karkotettiin maasta. Pääasiassa häntä syytettiin siitä, että hänellä oli ollut hallussaan Aleksandr Solženitsynin käsikirjoituksia. Sittemmin hän toimi yli kymmenen vuotta Pariisin yliopistossa professorina. Hänen ansiokseen luetaan mm. Vasili Grossmanin romaanin Elämä ja kohtalo julkaisu.
…
Palaan vielä tuon ”harjausistunnon syytettyjen kohtaloihin. Heitä kaikkia siis syytettiin ”porvarillis-liberaalien näkemysten propagoimisesta”. Viktor Zhirmunski karkotettiin Leningradin yliopistosta. Hän palasi vanhaan työpaikkaansa vasta vuonna 1956. Boris Eihenbaum erotettiin. Saman vuoden syksyllä hän joutui hyökkäysten kohteeksi, yhtenä kitkeränä arvostelijana oli kirjailijaliiton puheenjohtaja A. Fadejev. Kun Eihenbaum erotettiin myös Puškin-talon tutkimuslaitoksesta, hän menetti kaikki mahdollisuutensa saada töitään julkaistua. Hänen täytyi odottaa Stalinin kuolemaa, ennen kuin työskentelymahdollisuudet palasivat. Hän kuoli vuonna 1959 traagisesti kesken erään tilaisuuden.
Mark Azadovskista kerroi jo edellisessä luvussa. Hän siis joutui paneutumaan uuteen tutkimusalaan. dekabristien historiaan. Hänen pojastaan haluan sanoa muutaman sanan. Vuonna 1941 syntynyt Konstantinon merkittävä kirjallisuuden tutkija ja tehnyt työtä myös ihmisoikeuksien eteen. Vuonna 1980 hänet pidätettiin tekaistujen johtolankojen perusteella. KGB teki kotietsinnän hänen asuntoonsa ja muka löysi sieltä huumeita. Tosiasiassa huumausaineet oli KGB:n itsensä sinne asettamia. Hän sai kahden vuoden vankileirituomion, josta hänet rehabilitoitiin vuona 1989.
…
Popov haluaa puolustaa Neuvostoliiton älymystöä, jonka käytöstä on syytetty pelkurimaiseksi. Hänen mukaansa on väärin leimata heidät vasikoiksi. Tiedemiehet toimivat toisiaan tukien ja suojellen niissä rajoissa kuin pystyivät. Myös Dmitri Lihatšov toteaa elämäkerrassaan, että nuo ”harjaamiskokoukset” menettivät ennen pitkää voimansa, kun ihmisten keskinäinen kunnioitus pääsi voitolle.
Sivistys auttoi kestämään. Se antoi moraalista vahvuutta ja älyllistä tilanteenhallintaa. Sivistys antoi voimaa selvitä hankalasta tilanteesta. Lihatšov lisää, että monet lahjattomat ihmiset yrittivät puolueen tukea hyväksi käyttäen edetä urallaan ja saada itselleen nimeä tieteen saralla, mikä aiheutti hämmennystä ja sekaannusta. Se mursi työyhteisön keskinäisiä suhteita. Kyräily häiritsi normaalien ihmissuhteiden ylläpitoa.
 |
| Dmitri Lihatšov |
Kosmopolitismin vastaista taistelua on kirjailija Juri Trifonov käsitellyt romaanissaan Talo rantakadulla. Suosittelen.
Laitan tämän osan loppuun vielä yhden esimerkin Popovin kirjasta. Tarkkaa vuotta en tiedä, saattaa olla jopa 30-luvun lopulta.
Daniil Granin on kertonut seuraavan jutun, kun tultiin pidättämään professori Berkovia.
- Kun kerran olette kirjallisuusihmisiä, niin kirjoittakaa itse!
- Mitä minun pitää kirjoittaa?
- No se, että olette ruotsalainen vakooja ja että aioitte … räjäyttää Kronstadtin!
Berkov ymmärsi, että ei hän selviä tilanteesta mutta päätti kirjoittaa niin, että edes myöhemmin hänen todistuksista kävisi ilmi, että kaikki oli vain hölynpölyä. Ja hän kirjoitti näin:
”Ruotsalainen agentti oli värvännyt minut, me tapasimme Kazanin tuomiokirkon luona, jossa hän tarkensi minulle tehtäväni ja luovutti räjähteen. Hänen nimensä oli Michael Andreas Barclay de Tolly.”
Berkov vangittiin, oli siellä vuoden päivät ja vapautui. Eli sen jälkeen vielä pitkän elämän.
V. Mihail Zoštšenko puolusti kunniaansa
Kerroin alussa satiirikko Zoštšenkosta, joka joutui Anna Ahmatovan kanssa vuonna 1946 tulilinjalle ja molemmat erotettiin kirjailijaliitosta. Kerron vielä satiirikon elämänvaiheista vuodesta 1953, jolloin Iosif Stalin kuoli. Siihen eivät nimittäin ”harjauskokoukset” päättyneet, vaikka suurin polte oli jo laantumassa. Zoštšenko joutui kuitenkin vielä kova kovaa vasten. Ajat olivat kuitenkin jo muuttumassa, entisen kaltaista nöyryytystä ei ollut enää niin helppoa toteuttaa.
Kokouksessa tapahtui hyvin mielenkiintoisia seikkoja. Mukana ollut Daniil Granin teki siitä tarkat muistiinpanot (pikakirjoituksella). Niiden pohjalta Valeri Popov kertoo kokouksen kulusta omassa Zoštšenko-elämäkerrassaan. Tarina on pitkä enkä nyt voi kaikkia käänteitä kertoa. Laitan vain lyhyen yhteenvedon.
Kerron kuitenkin hieman hänestä ja lähinnä siitä, mitä hänelle tapahtui vuoden 1946 tapahtumien jälkeen.
Hänhän oli 20-luvulla noussut suureen suosioon eikä häntä voinut jättää aivan heitteille. Satiirikon suurena vaarana on joutua väärinymmärretyksi. Niin kävi Zoštšenkollekin. Ennen erottamistaan hän oli kirjoittanut kertomuksen lastenlehteen tarinan apinan seikkailuista, jossa leikiteltiin hieman ruoan kanssa. Ei osannut mies arvata, että kertomus julkaistiin tilanteessa, jolloin maassa oli nälänhätä. Ei auttanut selitykset, että kertomus oli kirjoitettu jo aiemmin. Mies syyllistettiin, ajateltiin hänen irvailevan valtiota. Olen tarinan itse lukenut ja minusta se tuntuu varsin harmittomalta.
Erottamisensa jälkeen hänellä oli tiukkaa. Vähitellen hän sai kirjailijatovereiltaankin sympatioita ja häntä hieman julkaistiinkin. Suuri apu hänelle tuli Karjalan tasavallasta. Hän venäjänsi Antti Timosen teoksen. Ja jonkinmoinen menestys oli Maiju Lassilan tutun klassikon Tulitikkuja lainaamassa venäjännös. Se julkaistiin vuonna 1949. Painos oli 30 000. Sen veran tabu kirjailijan nimi kuitenkin oli, että suurimmassa osassa painoksesta ei ole mainittu lainkaan kääntäjää. Ei Zoštšenko osannut suomea. Venäjännös on tehty raakakäännöksestä, joten meidän kriteerein kyse olisi stilisoinnista. Hän venäjänsi vielä toisenkin Lassilan teoksen.
Vierailin jokin aika sitten Mihail Zoštšenkon kotimuseossa Pietarissa. Sen työntekijä totesi, että Tulitikkuja lainaamassa on aivan upea venäjännös. Hän lisäsi, että ”parempi kuin alkuperäinen” mutta se on vain venäläinen sanonta, ei hän voi alkuperäistä tuntea.
Joka tapauksessa nuo työtehtävät auttoivat satiirikkoa selviämään vaikeasta ajasta. Tähän on lisättävä ”jotenkuten”. Erottaminen oli miehelle kuitenkin kova isku, millä oli vaikutuksensa hänen mielenterveyteensä.
Iosif Stalin kuoli 5. maaliskuuta 1953. Kesäkuussa samana vuonna Zoštšenko hyväksyttiin kirjailijaliiton jäseneksi. On kuvaavaa, että hänet hyväksyttiin, eikä jäsenyyttä palautettu. Se on periaatteellinen ratkaisu. Sillä haluttiin välittää ainakin se, että vuoden 1946 syytöksistä ei ollut luovuttu.
Seuraavana vuonna toukokuun 5. päivänä Mihail Zoštšenko ja Anna Ahmatova kutsuttiin vieraiksi tilaisuuteen, jossa englantilaiset opiskelijat saattoivat esittää heille kysymyksiä. Popov arvelee, että tilaisuus oli järjestetty nimenomaan, jotta testattaisiin heidän näkemyksiään puolueen asetuksesta vuodelta 1946. Popov panee merkille, että opiskelijat lukivat kysymyksiä suoraan paperista eivätkä he mitenkään reagoineet esitettyihin vastauksiin. Kaiken lisäksi hän on tutkinut opiskelijoiden nimilistaa eikä ole havainnut, että heistä kukaan olisi myöhemmin esiintynyt tutkijana.
Keskustelun aikana opiskelijat kysyivät, hyväksyivätkö Ahmatova ja Zoštšenko vuoden 1946 keskuskomitean päätöksen. Zoštšenko kieltäytyi hyväksymästä Andrei Zhdanovin esittämiä syytöksiä. Hän ei myöntänyt tehneensä mitään virhettä. Ahmatova hyväksyi. Siinä katsottiin olevan taustalla se, että hänen poikansa oli edelleen vankilassa eikä hän halunnut itselleen lisää vaikeuksia.
Pian tämän jälkeen (28.5.1954) kirjailijaliiton raportissa arvosteltiin Zoštšenkoa. Leningradissa järjestettiin kesäkuun puolivälissä uusi kokous, jonka puheenjohtajaksi saapui Moskovasta itse Konstantin Simonov. Häntä pidettiin rakentavana ja kompromissihakuisena miehenä, joka oli jo aikaisemmin edistänyt Zoštšenkon teosten julkaisemista.
Kokous katsottiin sovittelevaksi eleeksi, jonka myötä Zoštšenko olisi saanut asemansa ja hänen virheensä olisi unohdettu. Kuitenkin se voidaan katsoa ”harjaukseksi”, jossa Zoštšenkon oli määrä katua virheitään ja myöntää puolueen olleen oikeassa vuoden 1946 päätöksestään. Samalla hänen oli peruttava puheet, jotka hän oli lausunut englantilaisten opiskelijoiden tapaamisessa reilu kuukausi aiemmin. Hänen oli siis hyväksyttävä Zhdanovin häneen esittämä kritiikki.
Ahmatovan asiaa ei käsitelty, koska tämä oli myöntänyt Zhdanovin olleen oikeassa ja toimineensa itse väärin.
Kokous oli juhlava, sen puheenjohtajistossa istui Simonovin ohella muitakin arvovaltaisia henkilöitä. Yleisöäkin oli paikalla. Oli selkeä tavoite pitää yllä puolueen arvovaltaa. Sitä ei edelleenkään saanut kritisoida. Simonov ja kaikki muutkin odottivat, että kyseessä oli vain muodollisuus. Ja tästä oli kai jo epävirallisesti sovittu. Zoštšenkon odotettiin peruvan sanansa, ja rauha olisi ollut maassa. Kirjailija olisi saanut takaisin menettämänsä etuisuudet. Kuitenkin mies piti pitkän puheenvuoron, jossa torjui edelleen kaikki syytökset. Myös kokouksen puheenjohtajistossa istuneet saivat kuulla kunniansa. Zoštšenko puhui katkeraan sävyyn ja sanoi vähät välittävänsä, mitä joku virkamies häneltä vaati.
Zoštšenko käsitteli puheessaan hieman myös Anna Ahmatovan ratkaisua. Hän ymmärsi tätä ja totesi, että tämän tilanteessa olisi ehkä toiminut samoin. Ahmatova ei halunnut pojallensa ikävyyksiä ja toivoi, että tämä joskus pääsisi vapauteen. On muistettava, että suojasään aika ei ollut vielä alkanut. Elettiin epämääräistä kautta. Tosin L. Berijan pidättäminen ja teloittaminen oli jo merkkinä mullistuksista puoluejohdossa.
Tilanne hämmensi täysin sekä puhemiehistön että yleisön. Se oli eräänlainen sensaatio. Kun vielä itse Simonov uskoi kuulevansa aivan toisensävyisen puheen. Nähtävästi Zoštšenko oli muuttanut viime hetkellä mieltään ja päättänyt puolustaa kunniaansa. Hän oli entinen sotilas ja sen myötä sotilaan veri oli tuonut kunnian tunnon.
Kokouksen jälkeen lehdistössä ja radiossa levisi hyvin kielteistä aineistoa Zoštšenkosta. Hän joutui julkisen ryöpytyksen kohteeksi, mikä heikensi hänen jo ennestään heikkoa terveyttään.
Samana vuonna 7. syyskuuta Izvestija-lehdessä julkaistiin artikkeli ”Faktat paljastavat panettelun”. Se oli tavallaan ryöpytyksen huipentuma. Miehen nimi katsoi julkisuudesta joksikin aikaa.
Zoštšenkon mielenterveys ja taloudellinen tilanne oli edelleen heikko. Hän mm. joutui muuttamaan pienempään asuntoon. Tosin vanha asunto olikin turhan suureellinen.
Seuraavana vuonna ilmapiiri vapautui, elettiin jo suojasään aikaa. Häneltä alkoi ilmestyä jälleen kertomuksia. Vuonna 1956 ryhmä kirjailijoita Kornei Tšukovskin johdolla alkoi myötävaikuttaa ja vedota siihen, että Zoštšenkon maine palautettaisiin. Terveys kuitenkin heikkenee koko ajan ja kirjailija kuoli vuonna 1958.
 |
| Mihail Zoshtshenkon kotimuseo Pietarissa |
Lähteitä:
Лихачев, Дмитрий Мысли о жизни. Воспоминания. Санкт-Петербург 2015.
Попов, Валерий Дмитрий Лихачев. Москва «Молодая гвардия» 2014.
Попов, Валерий Зощенко. Москва «Молодая гвардия» 2015.
Kazmina-Björkbacka, Angelina Venäläinen onni. Stalinin kauden perhekronikka. Suom. Oiva ja Sergei Björkbacka. Books on Demand, 2010.
